Tarinoita Äidin Kellarista
Esittely
Ensi kertaa Joulukuussa vuonna 1990 julkaistu StarTropics on mielenkiintoinen pala Nintendon historiaa.
Siinä ei saata heti vilkaisemalla olla mitään erityistä, se on Legend of Zeldan tyylinen seikkailupeli trooppisella teemalla, mutta se voi hyvin olla Nintendon tuntemattomin pelisarja (Kyllä, sillä on jatko-osakin!) puhtaasti siksi että sitä ei koskaan julkaistu Nintendon omalla kotikentällä Japanissa. Ei edes Virtual Consolelle tai Nintendo Classics-palvelussa!
-
- Zelda-vaikutteet luulisi olevan selkeät.
-
- Toisaalta pelissä on myös vivahteita Dragon Questista
-
- ...Taistelut ovat kylläkin reaaliaikaisia.
-
- Tämä line lukee myös pelin laatikossa.
Amerikassa ja Euroopassa ensimmäinen StarTropics on kumminkin saatavilla molemmille ja omaa pienen kulttiklassikon maineen.
Zoda’s Revenge: StarTropics II ei ole niin onnekas, se julkaistiin vain Amerikassa aikoinaan ja Euroopassa sen sai vain Virtual Consolelle. Sääli sikäli, se ansaitsisi oman artikkelinsa sillä miten omituinen peli se on.
Tiedän mitä ajattelette, ”Tottakai joku Nintendon Amerikkalaisen alihankkijan tekele jäisi unhoon”, mutta nämä pelit olivat Nintendon R&D3-tiimin tuotosta, samat veikot jotka ovat vastuussa myös mm. Punch-Out!!:ista, Pilotwings 64:sta ja enemmän tai vähemmän jokaisen Nintendo-pelikonsolin kehityksestä GameCubesta alkaen. (GameBoyt ja alkuperäinen DS poislukien.) He eivät ole tehneet pelejä sitten Nintendo 64:n, mutta ihan in-house pelistä on silti kyse.
Mutta Gaming Historian varmaan voi selittää miten jotain tällaista tulee tehtyä paremmin kuin minä, minä olen täällä vain puhumassa lopullisesta tuotoksesta.
Kaikki pelikuva, musiikki ja ääniefektit ovat StarTropicsista.
Nintendo omistaa kaikki oikeudet.
Ensivaikutelma
-
- Vitsi on että pelin joka kylän nimi päättyy sanalla "Cola". Haw haw.
-
- Siinä onkin alkuasetelma nätisti tiivistettynä.
-
- Also featuring ROB the Robot
-
- Kuva-arvoitus: Missä on salakäytävä pullolle?
Heti ensimmäisenä pistää silmään hieman Dragon Questin ja Final Fantasyn kaltaiset Overworld-osuudet, mikä saattaa huijata luulemaan peliä perus-RPG:ksi. Mutta huolimatta hahmojen rennosta paikoillaan kävelystä ja tekstilaatikoista, taisteluja ei käydä menuissa eikä niitä tule vastaan satunnaisesti vaeltaen.
-
- Luolastoissa nirhitään vihollisia...
-
- ...tanssitaan letkajenkkaa muumioiden kanssa...
-
- ...yritetään osua lentäviin apinoihin...
-
- ...ja ratkotaan pulmia.
Sen sijaan tietyissä paikoissa pääsee Dungeoneihin, eli luolastoihin, jossa pelattavuus muuttuu heti enemmän the Legend of Zeldan kaltaiseksi.
Sinä liikut kumminkin ruudukolla molemmissa tiloissa, mutta luolastoissa voi sen lisäksi hyppiä ja hyökätä.
Molempia pääseekin käyttämään reilusti, koska StarTropicsin luolastoissa on reilulla kädellä vihollisia piestävänä ja pulmia ratkottavana, yleensä hyppimällä laatoille ja etsimässä piilotettuja nappeja.
Napit yleensä avaavat ovia, arkkuja jotka sisältävät apuesineitä tai rikkovat seiniä paljastaen salaisia käytäviä. Ovia ja salakäytäviä voi myös avata vihollisia nitistämällä.
Tarina
Tarina on NES-aikakaudelle tyypillisesti suht-yksinkertainen, sinä olet
Mike Jones, ässä-syöttäjä (siis pesäpallossa, huom.) Seattlesta, joka on tullut C-Islandille tapaamaan arkeologi-setäänsä Dr. Jonesia.
Minun pitää heti ilahtua meidän päähahmostamme, katsokaas poikaa! Hänessä tiivistyy sellainen myöhäisen 80-luvun ja varhaisen 90-luvun Koko-Amerikkalainen teini kulttuurista jota itse tykkään nimittää…
Miken setä on kumminkin C-Islandin ainoan muun asutuksen, Coralcolan, päälikön mukaan ns. luvatta lainattu, joten Miken pitää lähteä sedän sukellusveneellä Sub-C:llä seikkailuun etsimään tätä aseistettuna ainoastaan Yo-Yolla (Jonka myöhemmät julkaisut nimesivät paksusti ”Stariksi” koska ”Yo-Yo” on suojattu brändi Kanadassa.) ja sillä mitä hän löytää luolastoista.
Pelin huumori on yleisesti aivan niin surkuhupaisaa kuin mitä voi odottaa toimistolliselta Japanilaisia setiä, jotka tekevät peliä siitä millaisia he luulevat Amerikkalaisten olevan.
-
- Outo setä haluaa tarjota Mikelle maitoaan.
-
- Tämä vitsi oli niin hyvä, että se oli toistettava toisessa kaupungissa.
-
- OK, tämä tyyppi oli huvittava.
-
- Mutta missä on Perjancolan luuranko?
Mutta vaikka vitsit ontuvat ja dialogikin on ajoittain vähän kömpelöä, suoranaista Engrishiä tai kirjoitusvirheitä ei ole hirveästi.
Sen lisäksi pelin tarina on mukavalla tavalla just 90-luvun meininkiin sopivasti tärähtänyt sellaisella rehdin sokealla tavalla mitä ei näe paljoa nykyään.
Ai kuinkako niin? Noh, yritän olla spoilaamatta hirveästi jos joku haluaa kokea pelin itse, mutta ensimmäinen johtolanka Dr. Jonesin perään ilmaisee asian aika hyvin:
Jos saisin kolikon jokaisesta Nintendo-sarjasta missä Amerikkalaiset nuoret lähtevät taistelemaan avaruusolioita vastaan yo-yojen ja pesäpallomailojen avulla, minulla olisi kaksi kolikkoa, mutta se on outoa että se tapahtui kahdesti.
Asia myös otetaan aivan niin vakavasti, kuin pelin retro ilmapiiri sen sallii absurdiudestaan huolimatta.
To recap, tämä on peli, jossa Amerikkalainen pesäpalloa pelaava teini lähtee trooppisille merille etsimään arkeologi-setäänsä ”Tohtori Jonesia”, joka on joutunut UFO:n kaappaamaksi.
Ottakaamme pienen tauon miettiäksemme sitä.
Huolimatta yksinkertaisesta rakenteestaan, StarTropicsin juoni menee moneen paikkaan ja sisältää paljon mukavan outoja tapahtumia jotka sijoittuvat 8:n ”Chapterin” varrelle, jokainen Chapter yleensä ollen yksi saari tai saarirykelmä.
Chaptereissa joutuu mm. etsimään kadonnutta delfiinin poikasta, pukeutumaan tytöksi, upottamaan satoja vuosia vanhan kulttuuriperinnön ja paeta valaan vatsasta. Seikkailua on siis luvassa.
-
- Kyllä, me kysyimme äitidelfiiniltä.
-
- Minä haluan sen version Google Translatesta mitä Nav-Com käyttää.
-
- Älä vaivu epätoivoon, Mike! Sinun ikäistesi poikien odotetaan ja jopa rohkaistaan vaihtamaan sukupuoltaan usein!
-
- Onpas hassun muotoinen saari. Viittaakohan se johonkin?
-
- AAAARRRGGGHHHH!
-
- Onneksi Raamattu (vai oliko se Pinokkio?) opetti miten toimia tässä tilanteessa.
-
- Sub-C:hän on sukellusvene, joten me olisimme hyvin voineet vain sukeltaa laivan ali jos peli olisi sallinut. No jaa, kai satoja vuosia vanha kulttuuriperimä on pieni hinta maksaa.
-
- Ja ehkä Mike voi vielä löytää setänsä.
Ja nämä ovat vain muutama hauska esimerkki.
Se seikkailu ei sitten helposti unohdu!
Graafinen Ulkoasu
Pelin grafiikat jakautuvat aika näppärästi kohoavalla laadulla Overworldin grafiikoihin, luolastografiikoihin ja cutscene-grafiikoihin.
Overworldissa grafiikat ovat hyvin simppeleitä ja neliskanttisia, kuten ajan peleillä on tapana.
Eihän se nätti ole, mutta toisaalta koko pelillä on sillain yhtenäinen tyyli, että se ei käy hermoille vaan tuntuu kuin kuvakulmaa vietäisiin kauemmas tai lähemmäs tilanteen vaatien.
Sen lisäksi Overworldin grafiikoissa on aina kaikkea yksityiskohtaa jopa paikoissa missä sitä todella ei tarvita. En ainakaan äkkiseltään muista yhtään kohtaa, missä lattia tai seinä olisi ollut vain täysin yksivärinen laatikko.
Pelin graafinen tyyli pääsee loistamaan sitten cutsceneissä, jotka ovat yksinkertaisesta animoinnistaan huolimatta vieläkin hyvän näköisiä!
Ainakin meikäläisen silmiä ne hivelevät edelleen. Varmaan pelin hienoimmat grafiikat löytyvät ihan lopusta, kun tekijätietojen jälkeen muistellaan vähän koettuja seikkailuja.
-
- NES rakasti näitä planeetta-shotteja.
-
- Pelin toinen bossi, Octo the Great, näyttää 3x uhkaavammalta kuin itse pelissä.
-
- Mike on oppinut sedältään hieman haudanryöstöstä.
-
- Nämä keilapallot traumatisoivat minut pienenä.
…Mutta ei enempää silmäkarkkia teille. Ne ovat hienompia pelissä itsessään muutenkin.
Mutta pelissä nähdään kaikista eniten juurikin näitä luolasto-grafiikoita, minkä vuoksi on ilo kertoa että nekin ovat ihan mielyttävää katseltavaa.
-
- Kuten me tiedämme, laava on vain kuumaa, punaista vettä.
-
- Blaaargh!
-
- Piikkilaatikot ovat vain koriste, huom.
-
- Nuo kynät tulevat maasta Mikeä kohti, mitä kuvassa ei voi helposti ilmaista.
Animaatioista puheenollen, minä rakastan NES-sankareiden yksinkertaisia kävelyanimaatioita, eikä Miken shuffle tuota siinä pettymystä!
Olenko minä ainoa, jota tuollainen huvittaa?
Saattaa olla hassua sanoa sitä, mutta StarTropicsin luolastoissa ja cutsceneissä ei tule usein sellaista ”Mikä tuon on tarkoitus olla?”-fiilistä kuin monessa muussa NES-pelissä, se ainakin on varma.
Joskus se on enintä mitä voi vaatia, ja ainakin minun silmääni StarTropicsin graafinen tyyli on oikein miellyttävä. Se on mukavan piirrettymäinen, tuo mieleen vähän Asterixin kaltaiset Ranskalaiset sarjakuvat ja niiden animaatiosarjat.
Erityisesti pidän pelin pomovihollisten ulkomuodoista, taas koska ne ovat graafisesti vaikuttavia niin yksinkertaiselle laitteistolle.
Niillä myös on tyypillisesti pelin parhaita animaatioita, vaikka niitä on vähän vaikeaa ilmaista pelkillä kuvilla.
-
- Ekan bossin, C-Serpentin, luuranko lojuu bossihuoneen takana. Kiva detaili!
-
- Magma the Fierce on animoitu yksinkertaisesti, sen Sprite vaan peilataan, mutta se silti näyttää vaikuttavalta.
-
- Sama pätee hänen kuolinanimaatioonsa.
-
- Nämä Megaton-nimiset keilapallot olisivat hyvin voineet olla vain kivenjärkäleitä, jos he olisivat halunneet päästä helpolla.
-
- Hauskasti nimetty Broken Joe irrottaa itsensä seinästä, kun tappelu alkaa.
-
- Hän ei myöskään saata uskoa hävinneensä.
-
- Twin Sumochot eivät ole häävisti animoituja, mutta näyttävät kivoilta.
-
- UFO:n moottorilla on 4 eri vaihetta rikkinäisyyttä sitä mukaa kun sitä vahingoittaa! Nuo keltaiset putket ovat myös animoituja.
Kaiken kaikkiaan StarTropics on graafisesti rakkaudella tehty, joskin hyvin vaihtelevin lopputuloksin virstanpylväältä ”Parempi kuin moni NES:in visuaalinovelli” koko matkan pylväälle ”Dragon Quest 1 haluaa epämääräiset möykkynsä takaisin”.
Mutta StarTropicsin persoonallinen artstyle vetää sen kaiken siistiin nippuun kirjavuudellaan ja pienillä yksityiskohdillaan. Huonommillaan se on vähintään selkeä ja yksinkertainen, parhaimmillaan se saa kyseenalaistamaan miten tämä onnistui käyttäen vain kolmea väriä per sprite ja ilman huomattavaa pelimoottorin hidastelua vielä.
Pelattavuus
Ja tämä on missä ne ongelmat alkavat pinoutua. Sanon heti alkuun että rakastan StarTropicsin pelattavuutta, mutta siinä on paljon kyseenalaisia valintoja minkä voin hyvin ymmärtää työntävän pois pelin luota jos ei ole kasvanut sen parissa. Se on hyvin opittu maku eikä aina kaikkein reiluimmin suunniteltu.
Olemme jo vähän avanneet Overworldin omituisuuksia, mutta voi luoja, että tämä peli rakastaa juoksuttaa pelaajaa ja tuhlata heidän aikaansa Overworldissa.
Pelin käsitys kompleksista navigoinnista on se, että aina välillä joutuu vaeltamaan sokkelossa kunnes löytää sisäänkäynnin luolastoon tai esineen jolla pääsee eteenpäin.
Sen lisäksi jos kylässä on päälikkö jututettavana, peli ei päästä eteenpäin ennenkuin olet jutellut JOKAISEN kyläläisen kanssa, oli heillä miten turhaa sanottavaa hyvänsä.
-
- Tämä on pelattavuutta, uskokaa pois.
-
- Tämä heppu ei päästä sinua läpi ennen kuin olet kertonut paikalliselle missille tämän olevan nätimpi kuin Coralcolan missi.
-
- Tämä valaan vatsa ei muuta olekaan kuin yksi iso sokkelo täynnä ylitsepääsemättömiä kalanruotoja ja teleporttien virkaa ajavia sukelluskohtia.
-
- Tässä on ihana fetch-quest, missä pitää hakea mato papukaijalle ja joka kerta kun nouset Sub-C:n kyytiin Nav-Com ilmoittaa sinulle, että hän etsii Dr. J:n signaalia.
Muuten Overworldit ovat pelattavuudeltaan ihan okei, välillä tulee pulmia joita ratkoa, mutta muuten ne ovat pitkälti vain ihmisille juttelemista varten ja seuraavaan paikkaan pääsemistä varten.
Kivana poikkeuksena ovat lukuiset salapaikat, joista yleensä löytää Heart Containereita.
Sinänsä näiden salapaikkojen löytäminen ei ole pakollista, koska joka Chapterin jälkeen sinun maksimi-elämäsi kasvatetaan tiettyyn pisteeseen. Näin Heart Containereiden löytäminen auttaa vain ja ainoastaan sen Chapterin luolastoissa, mutta eipähän kuole siksi ettei ole tarpeeksi sydämiä.
Mistä puheenollen, mikään ei tuhlaa pelaajan aikaa samalla voimalla kuin se, kun maksimi-elämä kasvaa.
Paras tapaus tästä on ihan pelin lopussa kun pelaajan sydänmäärä maksimoidaan ja peli joutuu täyttämään sen kaiken puoli sydäntä kerrallaan.
Parasta tässä on se, että heti tämän jälkeen Chapter loppuu, mikä palauttaa punaisten sydämien määrän takaisin kolmeen. Minkä jälkeen pitää heti tapella pomoa vastaan.
Siitä me pääsemmekin luolastoihin. Siellä huomaa nopeasti, että Miken ohjattavuus on… omituinen. Ei huono, omituinen. Olet jumissa ruudukossa kuten Overworldissa, mutta ruutujen välillä liikkuessa voi hypätä, hyökätä tai kääntyä, mutta suuntaa ei voi vaihtaa muuten kuin mennä takaisin siihen suuntaan mistä tuli.
Hyppääminenkin on outoa, sinä voit hypätä eteenpäin VAIN jos edessä on joko aukko tai lattialaatta.
Jos edessä ei ole kumpaakaan, Mike hyppää paikoillaan ilmaan. Sillä on käyttönsä, koska hyppääminen väistää suurimman osan ammuksista ja lyhyet viholliset. Sitä siis tulee käytettyä vähemmän tasoloikkaan ja enemmän väistöliikkeenä.
Lattialaatat ovatkin pelin päämekanismi, jo edellämainittujen kytkinten lisäksi niillä luodaan paikoitellen jäätäviä hyppimis-sokkeloita.
Kytkimien lisäksi ovia ja salakäytäviä voi avata myös vihollisia tuhoamalla, minkä vuoksi jokainen huone on vähän kuin pulma ratkottavaksi.
Ja kyllä, umpikujia on paljon.
Mutta peli vihjailee salaisuuksistaan melko hyvin ja osa salahuoneista on ihan kekseliäästikin piilotettu, vihollisten liikkeet voivat hyvin paljastaa asioita, joita ei edes tulisi ajatelleeksi.
Se on samalla todella hienoa ja pienoinen kirous, tämä on niitä pelejä missä löytää aina uusia salapaikkoja vuosiakin myöhemmin, mutta toisaalta vastaan tulee myös seiniä joista voi ja pitää kävellä läpi, muuten päätyy portaille jotka vievät koko luolaston alkuun.
-
- Ghost Village käyttää näitä trollirappusia häikäilemättömästi. Onneksi ne ovat vaan Chapter 3:n juttu.
-
- Kekseliäästi nämä laatalta toiselle hyppivät pääkallot näyttävät myös missä on näkymättömiä laattoja!
-
- Sitten on myös näkymättömiä reikiä, mitkä vievät alempaan huoneeseen.
-
- Tänne ei pääsekään jollei löydä kohtia, mistä voi kävellä seinän läpi. Joillakin kohdilla on tuollainen varjo, (Katso Miken taakse!) toisilla ei.
Kiitettävästi taistelu tuntuu hyvältä, vaikka silläkin on oikkunsa. Pelissä saa Yo-Yon lisäksi aseita jotka vaihtelevat hyödyllisyydessä villisti. Mutta yksi asia yhdistää niitä: Jos Mike kuolee tai menee ulos luolastosta, sinä menetät KAIKKI siitä luolastosta kerätyt esineet.
Aseet, parannuslääkkeet, kaikki.
Niitä on siis parempi käyttää kuin säilyttää, mikä sitten pistää kahta kauheammin jos eteen sattuu joku pelin lukuisista äkkikuolemista.
Pelin kenttäsuunnitelussa on muutama ERITTÄIN epäreilu kohta, pitkälti siksi että peli ei kunnioita pelaajan aloituskohtaa.
Silloin siis pelisuunnittelu ei salli pelaajalle tarpeeksi aikaa sisäistää ruudun sisältöä ennen kuin pitäisi toimia silloin kun pelaaja ensimmäistä kertaa saapuu ruutuun.
Chapter 5:n Bell Cave on malliesimerkki, se on tuo vihreä luola jossa myös Megatonit ovat.
Chapter 5:sta näin yleensä voisi kirjoittaa esseen siitä, miten raivostuttava se on. Siinä toisaalta on mahdollisesti mielenkiintoisin Overworld-pähkinä ratkottavana, mutta kyseisen pulman ratkominen vaatii edellä mainitun papukaija-fetch questin tekemistä ja palkintona on varmaan epäreiluin luolasto koko pelistä. Kivaa!
Mutta palataksemme taisteluun, perus-Yo-Yo kyllä kantaa pitkälle ja siihen saa jopa päivityksiä pelin varrella, mitkä mielenkiintoisesti aktivoituvat kun Mikellä on tietty määrä sydämiä. Päivitykset eivät vain lyö lujempaa, mutta myös kantavat pitemmälle. Esimerkiksi ensimmäinen päivitys, Shooting Star, aktivoituu kun Mikellä on enemmän kuin 6 punaista sydäntä, iskee kaksi kertaa lujempaa kuin Island Yo-Yo JA ylettyy viiden ruudun päähän Mikestä!
Sillä on toisaalta se haittapuoli että heikoilla elämillä joutuu pärjäämään paljon heikommalla Yo-Yolla jos ei ole muita aseita. Asiaa auttaa kumminkin se, että jos vihollinen on ihan Miken edessä, hän voi hyökätä Yo-Yollaan PALJON nopeammin. Yo-Yolla voi myös napata vihollisten pudottamia sydämiä ja tähtiä (Mitkä ovat 1/5 sydäntä anyway.), mikä on siisti ominaisuus.
Vaikka pelissä onkin paljon epäreiluja kohtia ja erehdyksen kautta oppimista, toisaalta voittaminen on äärimmäisen tyydyttävää ei pelkästään pomojen kuolinanimaatioiden- ja äänien vuoksi, eikä siksi koska voittomusiikki on pahuksen nappaava, mutta siksi koska joka kerta kun pääset luolastosta ulos peli antaa sinulle hullut propsit.
Tässä yhteydessä pelaajalle myös annetaan pisteitä, mikä on oma matopurkkinsa. Nähkääs, 80-luvulla pisteet ja High Score olivat vielä iso juttu, mutta tuskin kukaan välittää enää. Siinä mielessä olette varmaan huojentuneita saadessanne kuulla, etteivät pisteet tee mitään StarTropicsissa.
Se miten ne lasketaan on se legendaarinen juttu.
Kun minä pelasin tätä pienenä, minä oletin että enemmän pisteitä saa siitä, kun on luolaston jälkeen käyttämättömiä esineitä, ehkä sen mukaan miten monta vihollista tuhosit, y’know. Niin kuin kaikissa muissa peleissä, eikö niin? Mutta minä en olisi voinut olla enempää väärässä.
Tiedättekö miten pisteitä saadaan? Joka luolaston alussa sinulle asetetaan näkymätön pistelukema, joka laskee joka kerta kun sinä tuhoat vihollisen.
Luitte oikein, ennen kuin Metal Gear Solid ja Undertale rankaisivat pelaajiaan vihollisten surmaamisesta, StarTropics vähensi pisteitä jokaisesta nitistetystä lepakosta ja rotasta!
Eikä pelissä tai ohjevihkossa mainita asiasta mitään, sikäli kun minä käsitin. Villein asia on, että sinun on joskus tuhottava vihollisia päästäksesi eteenpäin, kun jotkin ovet eivät aukea ellei joko kaikki viholliset tai yksi tietty vihollinen ole kuolleet. Onneksi pisteet eivät varsinaisesti tee mitään!
Ei niin että voisin tarkistaa ohjevihkoa itse, pienenä kun ei ollut tarpeeksi älliä säilyttää oheis-materiaalia, millä me pääsemmekin pelin kuuluisimpaan pulmaan: Chapter 4:n ”anti-piratismi-koodiin”.
Kun pääset valaan vatsasta, sinun pitää upottaa pelin mukana tullut fyysinen kirje veteen, jolloin kirjeeseen ilmestyy lisää tekstiä sekä koodi jolla päästä tästä osiosta läpi!
Tämä oli aikanaan mahtava tapa saada tuntemaan itsensä osaksi maailmaa, mutta jos kyseistä kirjettä ei tullut säilyttäneeksi… Well.
Koodi löytyy toki myös sen aikaisista Nintendo-lehdistä ja Virtual Consolen digitaalisesta ohjevihkosta, mutta Switchin Nintendo Classics-version kanssa pitää käydä Nintendon Support-sivuilla etsimässä sitä. Kai he arvelivat että ihmiset Googlettavat sen kumminkin.
Voisin antaa vielä paljonkin esimerkkejä siitä, miten omituista tämän pelin suunnittelu on, mutta kärsivällisyydellä ja huolellisuudella pääsee silti pitkälle. Tarkkaavaisuuskin useimmiten palkitaan.
Peli on suunniteltu sillein hyvin että uuden upgraden jälkeen annetaan paljon sydämiä että sitä pääsee testaamaan, vihollisilla on selkeästi erilaiset liikeradat joita käytetään pulmanratkontaan ja vaikka elämät ovat rajallisia, Game Overin myötä joutuu vain aloittamaan nykyisen luolaston alusta Coralcolan päälikön shamaanisiskon rohkaisemana.
Musiikki- ja Äänisuunnittelu
Minulla on erityisen pehmeä paikka tämän pelin äänisuunnittelulle ja musiikin osalta peli osaa tehostaa tilanteita monipuolisesti, mutta isoin osa kappaleista ovat yhtä tai kahta kohtaa varten ja samat 4-5 biisiä soivat leijonanosan pelistä.
Kyseiset kappaleet ovat ainakin minusta sellaisia, että niitä jaksaa kuunnella, mutta sekin voi olla hyvin mielipiteitä jakava juttu.
Ääni-efektit ovat aivan yhtä jaettuja kuin muukin pelistä. Toisaalta moni äänistä ovat erittäin tyydyttäviä, (Vihollisten kuolinäänissä on erityisesti potkua.) mutta sitten toisessa ääripäässä pelissä voi olla hyvin rasittavia ääniä.
Esimerkiksi vinkuminen, joka tapahtuu kun Mike on lähellä kuolemaa. Vinkuna peittää alleen osan musiikkikanavista ja vielä soi joka kerta kun lyöt Yo-Yollasi!
Mutta musiikkien ja äänien osalta on ehkä parempi että ne puhuvat omasta puolestaan, minkä takia olen tehnyt teille pienen showcasen pelin parhaista ja karseimmista äänistä. Nauttikaa!
(Minä rakastan tuota lentopotku-asetta, on rikos että se jätettiin pois StarTropics 2:ssa.)
Yhteenveto
StarTropics on hyvin ristiriitainen peli, jossa on paljon hyvää ja paljon ärsyttävää.
Mutta toisaalta jos pelin ohjattavuus ja teema uppoaa, sinulla on käsissäsi ehkä vähän epäreilusti unohdettu trooppinen seikkailu minkä kaltaista ei ole toista.
Eloisa musiikki, värikkäät grafiikat ja paikoittain ovelat pulmat ja salarit pitävät huolen, että jokainen ”Don’t despair, Mike!” pistää sen verran vähemmän.
Mikäli ohjattavuus EI uppoa sinuun, saattaa olla että StarTropics 2 on enemmän sinun heiniäsi. Tämä ensimmäinen osa vaatii pelaajaltaan harkittuja liikkeitä, tarkkaavaisuutta ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä, mutta siinä silti on sitä Nintendon charmia.
Minä antaisin pelille arvosanaksi kolme ja puoli banaania korvissa viidestä.
